Perennat ovat monen puutarhan selkäranka, koska ne palaavat joka kevät uudelleen. Perenna on ruohovartinen, monivuotinen koristekasvi, jota kasvatetaan puutarhoissa ja julkisilla paikoilla. Sen maanpäälliset osat lakastuvat syksyllä kukinnan ja siementämisen jälkeen, ja seuraavana keväänä kasvi aloittaa kasvun maassa säilyvien talvehtimiselinten, kuten juurakkojen, mukuloiden, maavarsien tai sipulien, avulla. Perennat vaihtelevat maata pitkin suikertavista lajeista parin metrin korkuisiin.
Oikea perenna oikeaan paikkaan
Perennat valitaan kasvupaikan olosuhteiden mukaan, jolloin niistä kehittyy terveitä ja kukoistavia. Valintaan vaikuttavat valoisuus, maalaji, maan happamuus ja ravinteisuus sekä tuuli- ja kosteusolosuhteet. Sopivia lajeja löytyy kaikkiin oloihin: osa viihtyy auringossa, osa varjossa, osa on vesikasveja ja osa menestyy kuivassa kivikossa.
Käytön ja kasvupaikan mukaan perennat jaetaan ryhmiin:
- Ryhmäperennat sopivat vapaamuotoisiin tai säännöllisiin, usein monilajisiin ryhmiin.
- Kivikkoperennat viihtyvät kuivilla paikoilla, ja niille on usein rakennettava keinotekoinen kasvualusta.
- Kosteikkoperennat viihtyvät koristealtaiden reunoilla ja tontin märissä osissa.
- Saniaiset viihtyvät etenkin kosteilla paikoilla.
- Sipuli- ja mukulakasvit kukkivat aikaisin keväällä pensasalustoilla ja nurmikolla.
- Maanpeiteperennat menestyvät lähes missä vain, myös nurmikon korvikkeena.
- Koristeheinät.
Varjossa viihtyvät erityisesti peittokasvit, saniaiset ja sipulikasvit. Ne kaunistavat puutarhan heikoimmin kasvavia kohtia ja estävät samalla valoa vaativien rikkakasvien kasvun. Suomessa viihtyy myös muutama köynnösperenna, kuten humala ja karhunköynnös.
Perennapenkin suunnittelu
Perennat kukkivat lajista riippuen eri aikaan kevään ja syksyn välillä, ja tavoitteena on usein, että puutarhassa kukkii aina jokin. Korkeimmat lajit sijoitetaan joko keskelle tai taustalle ja matalimmat reunoille. Perinteisesti perennoja on kasvatettu suorakaiteen muotoisissa penkeissä, mutta toinen hyvä paikka on kukkavyöhyke puu- ja pensasvyöhykkeen sekä nurmikon välissä. Ryhmiin voi lisätä myös kesäkukkia, pitkään kukkivia pensaita ja koristeheiniä, jotka koristavat puutarhaa pitkälle talveen.
Korkeiden kasvien joukkoon istutetaan usein matalia peittokasveja, jotka vievät rikkakasveilta tilan ja valon. Peittokasvit kukkivat usein aikaisin keväällä ja kuihtuvat sen jälkeen, mikä jättää korkeammille perennoille tilaa.
Istutus
Perennoja myydään yleensä astiataimina keväästä syksyyn. Suomessa paras istutusaika on elokuu tai syyskuun alku, jolloin taimet ehtivät juurtua ennen talvea. Perennoja voi kasvattaa myös siemenistä sekä lisätä jakamalla tai pistokkailla.
Useimmat perennat viihtyvät tavallisessa puutarhamaassa, kunhan ne eivät joudu seisovaan veteen. Kasvualustan syvyystarve vaihtelee 15–60 senttimetrin välillä. Istutusmullasta poistetaan rikkakasvien juuret, ja taimet istutetaan korkeudesta ja peittävyydestä riippuen noin 15 senttimetristä yli 50 senttimetrin välein. Perennat istutetaan märkinä ja kastellaan istutuksen jälkeen.
Hoito
Vastaistutettuja taimia kastellaan viikoittain runsaasti kerrallaan. Hoitoon kuuluvat tarpeen mukaan kitkeminen, kanttaus, lannoitus, kalkitus, tukeminen, kuihtuneiden kukkien poisto ja jakaminen. Kuihtuneet varret voi jättää talveksi pystyyn koristamaan pihaa ja hienontaa keväällä lannoitteeksi. Pitkälle jalostetut ryhmäperennat voivat vaatia paljon hoitoa, kun taas jalostamattomat luonnonperennat ja Suomessa kauan menestyneet maatiaisperennat ovat helppohoitoisia.
Huomioi myös haitat
Jotkin perennat leviävät puutarhoista luontoon ja syrjäyttävät alkuperäisiä lajeja; Suomessa näin on tehnyt komealupiini. Leviämistä voi ehkäistä rajoittamalla juuriston kasvua ja poistamalla kukkavarret ennen siementen kypsymistä. Osa yleisistä perennoista on myrkyllisiä, kuten kullerot, ukonhatut, ritarinkannukset ja pionit.
Perinneperennat ja esimerkkilajeja
Suomalaisissa kotipuutarhoissa perennoja on kasvatettu 1800-luvun lopulta lähtien. Vanhimpia perinneperennoja ovat muun muassa ukonhatut, lapinakileija, aasiankullero, siperianunikko, särkynytsydän ja harjaneilikka. Aurinkoiselle paikalle sopivat esimerkiksi alppiasteri, jalopioni, kaunopunahattu, maksaruohot ja syysleimu.
Perennat julkisilla viheralueilla
Perennoja käytetään nykyään aiempaa enemmän puistoissa, taajamien viheralueilla, liikennealueilla ja hautausmailla, sillä ne ovat esteettisiä, monimuotoisia ja nurmikkoa helppohoitoisempia. Julkisten paikkojen perennoilta vaaditaan kuitenkin enemmän kuin kotipuutarhoissa. Ruotsissa perennoja on käytetty julkisilla viheralueilla jo 1980-luvulta alkaen, ja Suomessa niiden soveltuvuutta tutkittiin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen hankkeessa 2005–2010.
Perennakulttuurin historiaa
Ennen 1800-luvun loppua suomalaisissa puutarhoissa viljeltiin lähinnä mauste- ja lääkeyrttejä tai luonnonvaraisia kukkakasveja. Ensimmäisen varsinaisen suomenkielisen perennakirjan teki Alexandra Smirnoff vuonna 1910. Perennojen nykyisen jaottelun ekologisiin ryhmiin kehitti Münchenin yliopiston professori Richard Hansen toisen maailmansodan jälkeen, ja samoihin aikoihin potsdamilainen Karl Foerster jalosti uusia lajikkeita. Englannissa Alan Bloom jalosti tuhansia lajikkeita ja kehitti joka puolelta katseltavat saariryhmät. 1980-luvulla Hollannissa syntyi tyyli, jossa suositaan hillitynvärisiä, ilmavia luonnonperennoja ja koristeheiniä.
Varjoisalle paikalle sopivia lajeja ovat esimerkiksi kielo, kuunliljat, kotkansiipi, jättipoimulehti, kevätesikko ja varjolilja.
